Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen, Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä, Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.
Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.
Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.
Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein, lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon, niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se täytti Binoin mielen.
Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa, tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka kaikkeutta vartioi.
Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta, mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman ystävyytensä loppua?
Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen vaikenemistansa.
Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»
»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.