Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan, että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille? Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli kaikkien maailman äitien perikuva!
Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan, ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen eteensä huudahtaen: »Äiti!»
»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.
Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian kauan!»
»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.
»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.
Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:
»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä. Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.
»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta, hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut. Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, — menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.
»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.