»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt, jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»
Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. Sahib ei varmaankaan laske minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi, että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.
Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen, toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä, kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä, jotka yksin tunsivat Goran tarinan.
Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin. Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.
Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.
Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!
Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen. Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan, Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun, että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»
Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen, kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!» Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten. Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.
Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi, että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen Jumalansa.
Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»