»Mutta olettehan jo saanut hänen suostumuksensa», ahdisteli Haran.
»Tapahtukoon siis niinkuin haluatte», virkkoi Pareš Babu.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Binoin ei tehnyt enää mieli mennä Pareš Babun luo, ja omassa asumuksessa tuntui olo niin yksinäiseltä, että hän lähti jo seuraavana aamuna varhain Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, jäisin mielelläni tänne sinun luoksesi muutamaksi päiväksi.»
Binoi ajatteli sitäkin, että voisi lohduttaa Anandamojia Goran poissaollessa, ja Anandamoji tunsi liikutusta tuon havaitessaan. Hän laski kätensä hellästi Binoin olkapäälle, mutta ei virkkanut mitään.
Asetuttuaan asumaan Binoi alkoi esittää kaikenlaisia vallattomia vaatimuksia, vieläpä leikkisästi moittiakin Anandamojia siitä, ettei saanut osakseen riittävää huolenpitoa, ajatellen siten häivyttävänsä sekä omia että hänen murheellisia mietteitään. Ja kun illan tummuessa kävi vaikeaksi hillitä tunteitansa, Binoi kiusasi Anandamojia, kunnes hän jätti talousaskaret ja lähti hänen kerallaan parvekkeelle. Siellä Anandamojin piti istuutua matolle ja kertoa Binoille tarinoita lapsuutensa päiviltä ja isänsä kodista, — tarinoita niiltä ajoilta, jolloin hän, opettajan pojantytär, oli ollut kaikkien isoisän koulua käyvien suosikki. Kaikki olivat tuhlaten jaelleet isästään orvoksi jääneelle tytölle suosiotaan, ja hän oli ollut leskiäitinsä alinomaisen pelokkaan huolenpidon esineenä.
»Kuulehan, äiti!» huudahti Binoi vihdoin. »En voi ajatellakaan, että on ollut olemassa aika, jolloin sinä et ollut meidän äitimme! Uskonpa, että isoisäsi koulun oppilaat pitivät sinua pikku äitinänsä ja että todellisuudessa sinä kasvatit isoisääsi!»
Seuraavana iltana Binoi makasi matolla, pää Anandamojin helmassa, ja sanoi: »Äiti, toisinaan toivon voivani antaa Jumalalle takaisin kaikki, mitä olen kirjoista oppinut ja palata jälleen pienokaisena sinun helmaasi — omistaen yksin sinut koko maailmassa, sinut eikä ketään muuta.»
Binoin äänensävy oli niin väsynyt ja ilmaisi niin rasittunutta sydäntä, että Anandamoji hämmästyi ja säikähtyikin. Hän liikahti lähemmäksi, silitteli lempeästi Binoin päätä ja kysyi häneltä kauan vaiettuaan: »Kuulehan, Binu, onko Pareš Babun luona kaikki niinkuin olla pitääkin?»
Tuo kysymys sai Binoin säpsähtämään. »Äidiltä ei jää mikään havaitsematta», ajatteli hän. »Hän näkee ihmisen sydämeen!» Ääneen hän sanoi hieman epäröiden: »On; he voivat kaikki hyvin.»