Tuokion ajan näytti siltä, kuin Haran olisi aikonut poistua, mutta hän jäi sittenkin huoneeseen. Hän painui takaisin tuoliinsa, kasvoissa sanomattoman juhlallinen ilme. Mitä selvemmin hän tunsi menettävänsä kaikkien tämän talon asujainten kunnioituksen, sitä epätoivoisemmin hän yritti säilyttää asemaansa, unohtaen, että mitä kiinteämmin ihminen nojautuu pettävään tukeen, sitä varmempi ja nopeampi on sortuminen.
Havaitessaan Haranin painuneen synkkään ja juroon hiljaisuuteen Lolita meni Sutšaritan luo ja alkoi jutella hänen kanssaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.
Sitten tuli huoneeseen Satiš, joka tarttui Sutšaritan käteen, veti hänet mukaansa ja sanoi: »Tule, didi, tule!»
»Minne minun pitää lähteä?» kysyi Sutšarita.
»Tulehan nyt vain», vaati Satiš. »Minulla on jotakin sinulle näytettävää. — Lolita, ethän ole hänelle vielä kertonut, ethän?»
»En», sanoi Lolita. Hän oli luvannut olla levittämättä uutta tätiä koskevaa tietoa ja oli pitänyt sanansa.
Mutta Sutšarita, joka ei katsonut voivansa jättää vierasta yksinään, virkkoi: »Kuulehan, sinä juttumylly, minä tulen hieman myöhemmin. Kunhan isä on ehtinyt kylpeä.»
Satiš kääntyi rauhattomaksi. Hän ei jättänyt milloinkaan yhtäkään kiveä kääntämättä, kun oli kysymyksessä Haranin karkoittaminen. Mutta koska hän toisaalta tunsi Harania kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, hän ei uskaltanut enempää vaatiella hänen läsnäollessaan. Haran puolestaan ei ollut koskaan osoittanut Satišiin kohdistuvaa sanottavaa mielenkiintoa, olihan vain korkeintaan yrittänyt tilaisuuden sattuessa opastaa häntä oikeaan. Satiš jäi kuitenkin väijymään, ja kun Pareš Babu palasi kylpemästä, hän veti heti molemmat sisarensa mukanaan.
Haran virkkoi: »Minä puolestani toivoisin, ettei puheena ollutta
Sutšaritan ja minun välistä kihlausta enää siirrettäisi tuonnemmaksi.
Ehdotan sen tapahtuvaksi ensi sunnuntaina.»
»Minä puolestani», vastasi Pareš Babu, »olen siihen suostuvainen, mutta
Sutšaritan asia on se lopullisesti ratkaista.»