Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä. Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko, että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?
Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis, että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»
Niin sanottuaan Harimohini pyyhki kyynelet silmistään.