Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.
KUUDES LUKU.
Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään, ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana, ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.
Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran vuoksi.»
»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.
»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen, että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»
»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»
»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin. Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin. Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme, englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta, se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt? Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»
»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua. Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista. Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»
»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta omaisuutta.»