Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.
Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa.
Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin
huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja
Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.
»Kas, Binoi, mitä nyt?» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä.
»Anna minulle jotakin syötävää.»
»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni lähti vastikään, ja sinä —»
»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»
Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt nälkää päiväkaudet.
Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois raskas paino.
Anandamoji istuutui ompelemaan. Keja-kukkien tuoksu täytti huoneen. Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.