Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata. Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.
Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli tulossa vastakkaiselta taholta.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä pallokartta.
Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.
Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»
Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.
Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla, joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin yrityksiin.
Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi: »Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan, että olen käynyt häntä tapaamassa.»
»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He palaavat aivan kohta.»
Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin tällöin minua tapaamassa.»