»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.
Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa kuulemassa Kešab Babun saarnaa.
»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.
»En, minä olen päättänyt opintoni.»
»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»
»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»
Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»
Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä, ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi eloon jääneenä tehnyt samoin.
Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään. Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.
Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»