Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.
Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.
Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»
»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.
»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään», vastasi Pareš Babu.
Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.
KYMMENES LUKU.
Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa. Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja hänen pukunansa oli karhea dhuti ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen. Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt. Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin sotaisessa asussa.
Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.
Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja, joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen. Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa. Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia heidän surkeassa tilassaan.