Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.
Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»
Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän, mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»
»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».
»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»
»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.
Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi, että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti englanninkielellä niin äänekkäästi, että sahib voi sen kuulla: »Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.
Astuessaan maihin Tšandernagoressa sahib yht'äkkiä astui Goran luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.
Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas, että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo erikoismalliset maalaiskengät.
»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan vyöttää itsensä puolustukseen.