Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti: »Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä, että voin varsin kulkea jalan.»
Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.
Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla, että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella, numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti sanattomasti tuon kutsun.
Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.
Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle. Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida haulin laulu:
Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois —
Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi. Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi, mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.
Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään. Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.» Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.
Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä viestintuojaan.
Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva tuo on?»