Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko loukkaantunut, isä?»
»Missä olen?» kysyi vanha herra yrittäen kohottautua istumaan.
Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»
Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.
Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta, mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin. Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat. Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä vakavuutta.
Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse — älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»
Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan vastaan lääkärille maksettava korvaus.
Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati häntä noudattamaan tohtorin määräystä.
Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»