Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi: »Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän. Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään, niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.
»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin puhutte.»
Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.
Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta, meni puutarhaan ja istuutui tšampak-puun alle.
Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.
Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.
Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»
Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän loputtoman pitkäksi.
Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin hyvin jäljentää englantilaisia runoja.
Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän lausu —»