Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»
Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä sisus.»
Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja nauraa Binoille.
Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan syntymäpäivä.»
»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun täytyy mennä muualle.»
»Minne menette?» kysyi Satiš.
»Ystäväni luo.»
»Senkö ystävänne luo?»
»Niin.»
Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta. Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä kotiin minun kanssani.»