Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.
Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.
»En, äiti», vastasi Binoi.
»Niinpä aterioit täällä.»
Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»
Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.
Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle alakertaan.
Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan asuntoosi.»
Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne lepäämään.»
He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa. Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja -korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.