Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan kaviollaan tallin puupermantoa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi tulvillaan, Gora», sanoi hän.
»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa, mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen; mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»
Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään. Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton, täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.
Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista — vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.
Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä? Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää? Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle, mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin, niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.
Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä, kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista, yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina — mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.
Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»
Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita — sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä, ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»