»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»
Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi! Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität, kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen, kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan, kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava — siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»
Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.
Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua kehnompiin käsiin.»
Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema — sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa, kukaan ei saa meitä estää.»
Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.
Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan. Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta, ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei sen sydämelleen.
»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole yhtä voimakkaat.»
»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta, sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina. Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»
»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.