»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora. »Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa, mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava täydellisyytensä.»
Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika mennä levolle!»
»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.
»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän kasvoihinsa vilpoisuutta.
»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa nyt unta.»
»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»
Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät vastikään nukkumaan.»
»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»
»En tiedä», vastasi Anandamoji.
»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen. »Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»