»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.
»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja varomattomiksi.»
»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten vilinässä.»
Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis! Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.
Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli, päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja. Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä, mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys — hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi tihkua.
»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä, mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»
Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi, mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten suojelemalla loukattua oikeutta.
Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte häväistykseen lausumatta sanaakaan.»
»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden hän rankaisisikaan minua?»
»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä, sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta, sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»