Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla. Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.
Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi: »Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta teidän suosiotanne.»
Lolita ei vastannut, vaan kääntyi pois.
Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä? Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina vain itse loukatuksi?
Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään, Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet, joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus, ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa ikävöinyt!
Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä, vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.
Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin. Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.
Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat eri paikkoihin huoneeseen.
Sitten tuli Satiš juosten hänen luoksensa.
»Didi, mistä olet saanut nuo kukat?»