»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle, niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä, niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle mieluinen.»
»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa avioliitossa?»
»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi. Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja? Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»
Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan, joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan, Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui yhä voimakkaammaksi.
Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään. Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä. Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä; Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein, sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen ihmissydämeen.
Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi, sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan — siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun. Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan, kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä erottaa!»
Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen, taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»
Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.
Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin. Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt, ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta, mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»
Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan, Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»