Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.
Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.
»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.
»Istukaa, olkaa hyvä!»
Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.
Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan, tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla, hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.
Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella, kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.
Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.
Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.
Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan siteisiin.