He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Pareš Babu istui iltahartautensa jälkeen parvekkeella huoneensa edustalla. Hän istui siinä ihan hiljaa auringon mennessä mailleen, kun Binoi saapui Lolitan keralla hänen luoksensa ja kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa.
Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki heidän siten tulevan yhdessä, ja kun ei läheisyydessä ollut istuimia, hän sanoi: »Tulkaa minun huoneeseeni.»
»Ei», virkkoi Binoi, »älkää nousko». Samassa hän istuutui permannolle, ja Lolita istuutui hänkin vähän matkan päähän, lähelle Pareš Babun jalkoja.
»Me tulemme pyytämään itsellemme teidän siunaustanne», selitti Binoi.
»Se on oleva meidän elämämme todellinen pyhitys.»
Pareš Babun silmäillessä häntä kysyvin ja hämmästynein ilmein Binoi jatkoi: »Minä en tahdo vannoa mitään valoja yhteisölle, joka sitoo minua sanan tai säännön nojalla. Teidän siunauksenne on ainoa vihkimys, joka voi liittää toisiinsa meidän elämämme todellisen nöyryyden sitein. Me laskemme sydämemme kunnioittaen teidän jalkojenne eteen, ja Jumala on lahjoittava meille sen, mikä on meille parasta, teidän kätenne välityksellä.»
»Te siis ette käänny brahmoksi, Binoi?» kysyi Pareš Babu oltuaan hetken vaiti.
»En», vastasi Binoi.
»Tahdotte jäädä hindulaisen yhteiskunnan yhteyteen?» kysyi Pareš Babu.