Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri, joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli saada terveytensä palautumaan entiselleen.
"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin aikaa."
Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan. Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.
Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.
Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui siihen erittäin mielellänsä.
"Niin, taatto, lähdetään sinne!" huudahti hän.
Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.
"Minne?" kysyi Dzhogendra.
"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi
Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli
Benares.
"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."