"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista tiedät?"
"Minä tunnen sen varsin hyvin. Saattepahan nähdä, minne teidät vien."
Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti: "Tässä teidän on astuttava vaunuista."
Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko siellä?"
Sivuhuoneesta kuului vastaus: "Sinäkö siellä, Umesh? Mistä tuletkaan?"
Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.
Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.
Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan, kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka täällä on!"
Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen otsaansa.
Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni, rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se murtaisi sydämemme?"