"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne", jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."
Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista, mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.
Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois, kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te hoiditte hänen ollessaan sairaana."
Sailadzha kumarsi.
"Kuinka pienokainen nyt voi?" kysyi Nalinaksha tervehdykseen vastaten.
"Hän voi jälleen aivan hyvin."
"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut, pitäisi teidän viipyäkin."
Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois päästäkseen jälleen tasapainoon.
Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.
"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä oli jotakin tehtävää", vastasi setä.