Vaikka Kamila oli purkanut sydämensä mitään salailematta, lähti Hemnalini hänen luotansa ilmaisematta omaa suljettua sisintänsä. Hänen sanomattoman surumielinen ja alistunut ilmeensä väikkyi alinomaisena hämäryytenä hänen kasvoillansa.
Pitkin päivää, talousaskareiden suodessa hetkisenkään lepoa, Kamilan mielessä kangastelivat Hemnalinin kauniit, tyynet silmät ja hänen lausumansa sanat. Hän ei tietänyt Hemnalinin tarinasta mitään muuta kuin sen tosiasian, että hänen ja Nalinakshan kihlaus oli purkautunut.
Hemnalini oli tuonut aamulla korillisen kukkia puutarhastansa, ja Kamila istuutui kylvyn jälkeen sitomaan niistä seppeltä. Kshemankari oli hänen seuranansa.
"Rakas lapseni", sanoi hän Kamilalle, "en voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka liikkuivat mielessäni Hemnalinin minua hyvästellessä. Sanottakoon mitä tahansa, hän on tosiaankin miellyttävä tyttö; minä ajattelen yhä, kuinka onnellinen olisin, jos saisin hänet miniäkseni. Asia oli jo melkein sillä asteella, mutta pojastani ei tosiaankaan saa selkoa. Hän yksin tietää, mikä hänet sai muuttamaan mieltänsä."
Kshemankari ei halunnut myöntää, että oli itse vielä ihan hiljattain kysymyksessäolevaa liittoa vastustanut.
Kuullessaan askeleita hän huusi: "Sinäkö siellä, Nalin?"
Kamila piilotti nopeasti kukat ja seppelet sarinsa vapaaseen kulmaan ja peitti kasvonsa.
Nalinaksha astui huoneeseen, ja hänen äitinsä virkkoi hänelle: "Hem ja hänen isänsä lähtivät vast'ikään pois; näitkö heidät?"
"Näin; minä vein heidät kotiin vaunuissani."
"Sano mitä tahdot, poikaseni", jatkoi äiti, "Hemin laisia ei ole paljon." Hänen puheensävynsä nojalla olisi voinut luulla, että Nalinakshalla oli tapana väittää aina vastaan. Mutta hän vain hymyili eikä virkkanut mitään.