"Mikä teitä vaivaakaan, Ramesh Babu?" huusi Akshai. "Minne menette? Olenko teitä loukannut? Ette suinkaan luule minun teitä epäilevän?" Hän riensi Rameshin jälkeen.
"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti Annada Babu. Hänen hämmästyksekseen Hemnalini alkoi itkeä. "Mikä sinua vaivaa, Hem? Miksi itket?"
"Akshai Babu on liian ilkeä", nyyhkytti tyttö. "Miksi hän loukkaakaan vierastamme tuolla tavalla?"
"Akshai vain laski leikkiä; miksi panetkaan sen niin pahaksesi?"
"Minä en voi sietää sellaista leikinlaskua." Samassa Hemnalini pakeni yläkertaan.
Kalkuttaan palattuansa Ramesh oli tehnyt kaikki voitavansa keksiäkseen jotakin jälkeä Kamilan miehestä. Suurella vaivalla hän oli saanut selville, missä Dhobapukur oli, ja oli kirjoittanut Kamilan enolle Tarini Tsharanille.
Vastaus saapui äsken kuvailtua kohtausta seuraavana päivänä. Tarini Tsharan kirjoitti, ettei ollut onnettomuustapauksen jälkeen kuullut mitään Nalinakshasta, sisarentyttärensä miehestä. Nalinaksha oli ollut Rangpurissa toimiva lääkäri. Tarini Tsharan oli tiedustellut asiaa sieltä, mutta kukaan ei ollut hänestä mitään tietänyt. Nalinakshan syntymäpaikastakaan ei hänellä ollut tietoa.
Ramesh luopui nyt kerrassaan siitä ajatuksesta, että Kamilan mies voisi olla vielä elossa.
Samassa postissa saapui hänelle koko joukko muita kirjeitä. Useat tuttavat olivat kuulleet pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ja onnittelivat häntä. Muutamat kehoittivat häntä tarjoamaan juhla-ateriaa, toiset leikkisästi kiusoittelivat sen vuoksi, että hän oli niin kauan pitänyt asiaa salassa. Hänen näitä kirjeitä lukiessaan saapui eräs Annada Babun palvelija tuoden kirjeen. Rameshin sydän tykytti kiivaasti, kun hän tunsi Hemnalinin käsialan. "Hänen on täytynyt Akshain kertoman johdosta alkaa epäillä", mietti Ramesh, "ja nyt hän kirjoittaa minulle rauhoittaakseen itseänsä."
Hän avasi kirjeen. Se oli hyvin lyhyt. "Akshai Babu kohteli teitä eilen kovin sopimattomasti", kirjoitti hän. "Miksi ette tullut tänä aamuna? Minä odotin teitä. Miksi välitättekään siitä, mitä Akshai Babu sanoo? Tiedättehän, etten koskaan ota huomioon hänen typeryyksiänsä. Tulkaa tänään hyvissä ajoin. Minä en ota käsille ompelustani." Ramesh luki rivien välistä, kuinka kovin Hemnalinin hellä, myötätuntoinen sydän oli kärsinyt, ja kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Tapahtuman jälkeen neidon oli tehnyt sanomattomasti mieli valaa palsamia hänen haavaansa, ja tämä mieliteko ei ollut jättänyt häntä rauhaan koko yönä ja aamuna, vaan oli pakottanut hänet sen vihdoin kirjeen avulla ilmaisemaan. Ramesh tajusi asian aivan selvästi.