"Hyvä, valmista sitä", käski Kamila.
Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran näköisenä.
Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa! Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään laivasta.
"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."
"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika katuvaisena.
"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa aamiaiseksi?"
"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa teidän täytyy siitä maksaa."
Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita niitä maksamatta?"
Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt, itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.
Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja tunteettomalta paikalta.