Tshakrabartti huomasi hänen epäröintinsä ja jatkoi: "Älkää panko pahaksenne, mutta minä olen jo saanut mitä luotettavimmalta taholta tietää, että hän on laivassa. Armas puolisonne sattui olemaan keittämispuuhissa, kun nälkäni johdatti minut keittiön puoleen. Minä sanoin hänelle: 'Armollinen rouva, teidän ei tarvitse arkailla minua. Minä olen Lännenmaan setä Tshakrabartti.' Onpa hän oivallinen pikku emäntä! Minä jatkoin: 'Huomaanpa, että omistatte keittiön. Minulla ei ole ketään huoltajaa, joten toivon, että päästätte minut hyvyyksistänne osalliseksi.' Hän hymyili niin suloisesti, että tiesin hänen tahtovan suhtautua minuun suopeasti ja tiesin vaikeuksieni olevan lopussa. Nähkääs, minä etsin aina ennen matkallelähtöä almanakasta onnea lupaavan päivän, mutta tällaista onnea minulle ei usein satu! Mutta havaitsenpa, että teillä on kiire, joten en tahdo teitä enempää häiritä. Jos sallitte, lähden auttamaan pikku emäntää. Pihtien ei pidä noeta hänen kauniita kätösiänsä minun täällä ollessani. Ei, älkää huoliko nousta. Jatkakaa kirjoittamistanne. Minä kyllä osaan esitellä itseni." Setä Tshakrabartti jätti Rameshin ja lähti keittiöön päin.
"Onpa täällä mainio tuoksu", huomautti hän sisään astuessaan. "Tietää heti, että se on kalakeittoa, tietää maistamatta. Minun täytyy kumminkin valmistaa teille hieman hapantamaitoa. Ainoastaan me, kuuman Luoteisen asukkaat, osaamme kunnollisesti suorittaa sen tehtävän. Tiedän kyllä, mitä ajattelette: te ihmettelette, mitä tuo ukko tuossa jaarittelee ja miten hän aikoo valmistaa hapantamaitoa ilman tamarindeja! Mutta tamarindeista teillä ei ole hätää niin kauan kuin minä olen täällä. Odottakaahan hetkinen!" Hän nouti pienen, paperiin käärityn ruukun, jossa oli etikkaan upotettuja hedelmiä. "Kunhan saan sen valmiiksi, niin otatte mitä tänään tarvitsette ja pidätte jäännöstä neljä päivää hallussanne. Sitten maistatte sitä ja saattepa nähdä, ettei setä Tshakrabartti tässä turhia kerskaile. Lähtekää nyt pesemään käsiänne, on kohta aamiaisaika. Minä kyllä pidän huolen keittämisestä. Älkää olko huolissanne; minulla on laaja kokemus tällä alalla. Vaimoni on aina ollut nirso, joten minun on täytynyt oppia valmistamaan kirnumaitoa niin hyvää, että se kiihoittaa hänen ruokahaluansa. Te nauratte vanhalle miehelle, mutta minä en laske leikkiä, se on totinen tosi!"
"Teidän pitää opettaa se taito minullekin", virkkoi Kamila hymyillen.
"Eipä pidetä sellaista kiirettä. Minä en voi jakaa tietojani niin sukkelasti. Oppineisuuden jumalatar silmäilisi minua karsaasti, jos kaventaisin tiedon arvoa ilmoittamalla sen tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Teidän on ensinnä mielisteltävä ukkoa kolme-neljä päivää. Teidän ei kumminkaan tarvitse vaivata päätänne keksiäksenne keinoja minua miellyttääksenne; minä selitän asian teille itse. Ensimmäinen sääntö on tämä: minä pureksin mielelläni beteliä, mutta en tahdo pistää pähkinää suuhuni kokonaisena. Minä en ole helposti valloitettavissa, mutta te, lapsukaiseni, olette jo voittanut pahimmat vaikeudet suloisilla kasvoillanne. Hei, kuulehan, mikä sinä olet miehiäsi?" Umesh ei vastannut, sillä häntä ei laisinkaan ilahduttanut ukon näkymölle ilmaantuminen, koska kilpailija ei ollut hänelle suinkaan tervetullut.
"Sievä poika!" jatkoi setä. "Hän ei ilmaise heti ajatuksiansa, mutta olenpa varma siitä, että me molemmat tulemme erinomaisesti toimeen toistemme kanssa. Nyt emme saa enää menettää aikaa, minun täytyy kiirehtiä keittämään."
Sedän seura täytti Kamilan olemassaolon tyhjyyttä, ja Rameshillekin hänen ilmaantumisensa merkitsi helpotusta. Se nimenomainen vastakohtaisuus, joka ilmeni Rameshin nykyisessä käytöksessä verrattuna siihen pakottomaan tuttavallisuuteen, joka oli heidän kesken vallinnut niinä aikoina, jolloin Ramesh oli pitänyt häntä vihittynä vaimonansa, tietenkin loukkasi tytön tunteita. Kaikki, mikä oli omansa suuntaamaan hänen ajatuksiansa pois Rameshista, oli viimeksimainitulle tervetullutta, koska se soi hänelle tilaisuutta etsiä parannuskeinoa omalle sydämenkivullensa.
Rameshin istuessa sellaisissa mietteissä ilmaantui Kamila oman hyttinsä ovelle. Hän aikoi pyytää Tshakrabarttia seuralaisekseen pitkän, toimettoman ehtoopuolen ajaksi, mutta hänet havaitessaan setä heti huudahti: "Se ei kelpaa mihinkään, lapsukaiseni! Ei, se ei käy laatuun." Kamila ei ymmärtänyt tuota hämärää lausumaa; huudahdus hämmästytti häntä ja herätti samalla hänen uteliaisuuttansa.
"Minä tarkoitan tietenkin jalkineitanne", jatkoi setä hänen kysyvään katseeseensa vastaten. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, tämä on teidän omallatunnollanne. Sanokaa, mitä tahdotte, mutta se on kerrassaan synti. Isänmaansa halveksija on se, joka asettaa jotakin jalkojensa ja sen pyhän maaperän välille. Jos Rama Tshandra olisi pakottanut Sitan käyttämään 'Dawsonin' kenkiä, luuletteko, että Lakshamana olisi pysynyt uskollisesti heidän luonansa ne neljätoista vuotta, jotka he viettivät metsissä? Naurakaa vain, Ramesh Babu! Minä en saa teitä vakuutetuksi enkä sitä ihmettele. Henkilöille, jotka hyppäävät alukseen kuullessaan sen viheltävän, ollenkaan välittämättä matkansa päämäärästä, on kaikki mahdollista!"
"Kuulkaahan, setä", virkkoi Ramesh, "olisi parasta, jos te ratkaisisitte, missä meidän on noustava maihin. Teidän ehdotuksenne merkitsee enemmän kuin höyrylaivan vihellys."
"Te, veikkoseni, olette oppinut tekemään päätöksenne sukkelasti. Mehän tutustuimme toisiimme vasta pari tuntia sitten. No niin, on parasta, että astutte maihin Ghazipurissa. Tahdotteko tulla Ghazipuriin, lapsukaiseni? Siellä kasvaa kauniita ruusuja, ja sieltä on kotoisin tämä teidän iäkäs ihailijannekin."