»On olemassa eräs pelon laji, jonka puuttuminen on pelkuruutta. Sellaisen pelon nimessä minä kehoitan sinua, Sandip, lähtemään pois. Minä matkustan vielä tällä viikolla Kalkuttaan. Toivon sinun lähtevän mukaani. Tietysti voit asua siellä talossani — minulla ei ole mitään sitä vastaan.»
»Hyvä, minulla siis on vielä muutamia päiviä jäljellä. Sillä välin tahdon hymistä jäähyväislauluni kuningattarellemme, jonka luota minun nyt on poistuttava. Oi sinä uuden Bengalin laulaja! Avaa minulle ovesi ja salli minun ryöstää säkeitäsi! Oikeastaan olet sinä itse varas, koska olet omaksunut minun lauluni, — mutta olkoon minun puolestani nimissäsi; joka tapauksessa se kuuluu minulle.» Samassa hän alkoi syvällä, käheällä, hieman epävarmalla äänellänsä laulaa Bhairavi-tyyliin sepitettyä laulua:
»Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, yhtyminen ja eroaminen ajoivat
toisiansa takaa lakkaamattomassa leikissä,
ja uusia kukkia versoi vanhojen sijaan, jotka varjossa kuihtuivat ja kuolivat.
Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, jokainen kohtaus soi kiitoslauluna. Ja eikö lähtönikin voi lahjaa sulle suoda, hiljasta toivelmaa, kukkaisi varjoon salaa laskettua:
Oi, jospa heinäkuinen vilvas sadekuuro kesäsi tulenhehkun himmentäisi.
Hänen uskaliaisuutensa on rajaton — verhoomaton, paljas kuin tulenliekki. Ei ehdi ollenkaan sitä pysähdyttää. Se on kuin ukkosenisku: salama välkähtää ja nauraa kaikille esteillensä.»
Minä lähdin huoneesta. Kulkiessani kuistikon läpi sisäsuojiin päin näin äkkiä Amuljan edessäni.
»Älkää peljätkö mitään, Rani-sisar», sanoi hän. »Minä matkustan tänä iltana enkä palaa tyhjin toimin.»
»Amulja», sanoin minä katsoen häntä kiinteästi nuorekasta intoa uhkuviin kasvoihin, »minä en pelkää mitään omasta puolestani, mutta toivon, ettei koita se hetki, jolloin en ole peloissani sinun tähtesi.»