»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.
»Välttämättä jo huomenna?»
»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»
Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»
»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»
»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»
Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.
Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»
»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»