»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»
En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!
Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.
»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?
Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!
Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.
Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.
Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.
Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.
Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.