Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »Bande Mataram!»
Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»
Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:
»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’
»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»
Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»
Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle Bande Mataram oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»
Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.
Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»
Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»