XII
Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne, jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin, ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven päästäkseen käsiksi sen latvaan.»
Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa, niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä, suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.
Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme kotimaisia tavaroita. Kun swadeši-liike ei ollut vielä ehtinyt muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea kotimaista.
Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt. Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.
Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.
»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä mitään hienoista elämäntavoista.»
»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»
Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko, jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.
»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset kukkaset.»