»Mutta kuinka paljon?»
»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»
Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?
»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»
»Te saatte sitä», sanoi hän.
Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»
Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»
»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»
»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.
»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»