Minä haluan tietää, mitä viime yönä tapahtui.
Tšitra
Minä menin illalla levolle ruohovuoteeseeni, johon kevään kukat olivat sirottaneet terälehtiänsä, ja muistelin Ardžunalta kuulemaani kauneuteni ihmeellistä ylistyslaulua — nauttien pisara pisaralta sen hunajan, jota olin pitkän päivän kuluessa kerännyt. Menneisyyteni oli unohtunut niinkuin entiset olemassaoloni. Minä tunsin olevani kuin kukka, jonka on suotu vain muutamina häipyvinä hetkinä kuunnella surisevia imarteluja ja salomaan kuisketta ja hyminää ja jonka täytyy sitten painaa taivaaseen suuntautunut katseensa alas, taivuttaa päänsä ja hengähtää viimeinen henkäyksensä maan tomussa, valittamatta, siten päättäen täydellisen hetken tarinan, hetken, joka ei tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.
Vasanta
Rajaton elämän loisto voi kukoistaa ja lakastua yhden ainoan aamun tuokioina.
Madana
Niinkuin ikuinen tarkoitus pienen laulun puitteissa.
Tšitra
Etelän vieno tuuli viihdytti minut uneen. Pääni päällä kukkiva matati-pensas heitti minulle hiljaa suuteloitansa. Jokainen kukka valitsi itselleen kuolinsijan, mikä hiuksissani, mikä povellani, mikä jaloissani. Minä nukuin. Yht'äkkiä, sikeässä unessani, olin tuntevinani kiihkeän katseen sattuvan ruumiiseeni liekin terävien sormien tavoin. Minä kavahdin vuoteeltani ja näin erakon seisovan edessäni. Kuu oli vaeltanut lännen taivaalle ja kurkisteli lehvien lomitse nähdäkseen ihmeen, jonka jumalainen taito oli luonut hauraaseen ihmishahmoon. Ilma oli tuoksuja tulvillaan, yön hiljaisuudessa helisi sirkkojen soitto, ja puiden kuvajaiset lepäsivät liikkumattomina järven kalvossa. Sauva kädessään seisoi erakko siinä suurena, suorana ja hiljaisena kuin salometsän puu. Kun avasin silmäni, niin minusta tuntui, kuin olisin erinnyt kaikesta elämän todellisuudesta ja syntynyt unessa varjomaailmaan. Häpeä valahti jalkoihini kuin irrallinen vaate. Minä kuulin hänen huutavan: »Rakas, rakkahin!» Ja kaikki edelliset, unohtuneet elämäni yhtyivät yhdeksi ja vastasivat siihen. Minä sanoin: »Ota minut, ota minut kaikkineni!» Minä ojensin käsivarteni häntä kohti. Kuu painui puiden taakse. Pimeyden esirippu peitti kaikki. Taivas ja maa, aika ja avaruus, ilo ja murhe, kuolema ja elämä sulautuivat yhteen sanomattomassa hurmiossa… Aamun ensimmäisessä sarasteessa, lintujen ensimmäisten viserrysten kaikuessa, minä kohottauduin ja jäin istumaan, nojaten vasempaan käsivarteeni. Hän nukkui siinä, huulilla epämääräinen hymy, kuin aamun kasvava kuu. Aamun rusottava kajaste sattui hänen jaloon otsaansa. Minä huokasin ja nousin. Minä keräsin leveälehtisiä köynnöskasveja suojatakseni hänen kasvojansa auringon tulvivalta valolta. Minä silmäilin ympärilleni ja näin vanhan tutun maan. Minä muistin, kuka olin ollut, ja juoksin, juoksin kuin varjoansa säikkyvä kauris pitkin šephali-kukkien peittämää metsäpolkua. Minä löysin yksinäisen loukon, istuuduin, kätkin kasvoni käsiini yrittäen itkeä ja valittaa. Mutta kyynelet eivät minua totelleet.
Madana