Tšitra
Mitäpä siinä on enempää kerrottavaa?
Ardžuna
Minä kuvittelen näkeväni hänet valkoisen ratsun selässä ylväästi pidellen vasemmassa kädessään ohjaksia ja oikeassa joustansa, ikäänkuin Voiton jumala, joka jakaa ympärilleen hyvää toivoa. Hän suojelee imeviä poikasiaan kiivaalla rakkaudellansa niinkuin valpas jalopeuraemo. Naisen käsivarret ovat kauniit, vaikka niitä ei korista mikään muu kuin kahlehtimaton voima! Minun sydämeni on rauhaton, kaunoiseni, niinkuin käärme, joka tointuu pitkästä talviunestansa. Tule, kiitäkäämme toistemme keralla nopeiden ratsujen selässä, niinkuin kaksoistähti syöksyy hehkuen läpi avaruuden. Pois tästä unettavasta, synkänviheriästä vankilasta, tästä huumaavasta, henkeäsalpaavasta ilmasta!
Tšitra
Tunnusta minulle totuus, Ardzuna: jos minä voisin jonkin taian avulla karistaa itsestäni tämän hekumallisen pehmeyden, tämän aran kauneuden hemmen, joka säikkyy maailman karua ja terveellistä kosketusta, heittää sen pois kuin lainavaatteet, voisitko sinä sen sietää? Jos suoristaudun pystyksi ja väkeväksi, sydämessä rohkeus, joka halveksii tukea kaipaavan heikkouden viekkaita juonia, jos kohotan pääni korkealle kuin solakka nuori vuorihonka enkä enää lepää hervottoman liaanin lailla maan tomussa, olenko silloinkin miehen katsetta kiehtova? Ei, ei, sinä et voisi sitä kestää. On parempi, että sirottelen ympärilleni häipyvän nuoruuden soreita leluja ja odotan sinua kärsivällisesti. Jos haluat palata, niin minä ojennan sinulle hymyillen tämän kauniin ruumiini maljan täynnä nautinnon viiniä. Kun olet siihen väsynyt ja kyllästynyt, voit lähteä työhösi tai leikkiin, ja vanhaksi tultuani minä mielelläni vetäydyn siihen nurkkaan, joka minulle jätetään. Kuinka miellyttäisikään sinun sankarillista sieluasi, jos yön kisakumppani pyrkisi päiväiseksi puolisoksesi, jos vasen käsivarsi oppisi kantamaan ylpeän oikean taakkaa?
Ardžuna
Näyttää siltä, kuin en milloinkaan sinua oikein tuntisi. Sinä olet minulle kuin jumalatar, joka piilee kultaisessa kuvassa. Minä en voi sinua koskettaa, en voi sinulle korvata verrattomia antimiasi. Niinpä rakkauteni onkin epätäydellinen. Surumielisen katseesi arvoituksellisista syvyyksistä, leikillisistä sanoistasi, jotka ivailevat omaa merkitystänsä, minä toisinaan näen vilahtavan esiin olennon, joka yrittää tuhota ruumiinsa raukean sulon, yrittää päästä kärsimyksen puhtaaseen tuleen hymyn usvaisen verhon läpi. Harhakuva on totuuden ensimmäinen ilmestysmuoto. Vieraassa puvussa lähestyy totuus rakastajaansa. Mutta tulee aika, jolloin se riisuu yltänsä korut ja harsot ja seisoo alastomaan ylhäisyyteensä pukeutuneena. Minä tavoittelen sitä viimeistä sinua, sitä yksinkertaisinta aito totuutta.
Miksi itket, rakkaani? Miksi kätket kasvosi käsiisi? Olenko tuottanut sinulle tuskaa, armaani? Unohda mitä sanoin. Minä tahdon tyytyä nykyisyyteen. Tulkoon jokainen kauneuden tuokio minun luokseni niinkuin tuntematon lintu näkymättömästä, pimeään kätketystä pesästänsä tuoden minulle laulavan tervehdyksen. Minä tahdon aina istua toivoineni niiden toteutumisen rannalla ja päättää siten päiväni.
Yhdeksäs kohtaus