Varhain aamulla kuulin kuiskeen, että meidän piti purrella purjehtia, vain sinun ja minun, eikä kenenkään kuolevaisen pitänyt tietää meidän toivioretkestämme maahan ei-mihinkään ja päämäärään yhtä olemattomaan.
Rannattomalla valtamerellä, vaikenevan, kuuntelevan hymyilysi paistaessa, paisuisivat minun lauluni säveleiksi, vapaiksi kuin aallot, kaikista sanojen kahleista kirpoutuneina.
Eikö vielä ole aika? Onko vielä työtä tekemättä? Katso, ilta lankesi rannikoille ja merilinnut rientävät sen riutuvassa valossa pesilleen.
Kuka tietää, milloin kahle on katkeava ja pursi niinkuin painuvan päivän viimeinen kimmellys yöhön katoava?
43.
Oli päivä, jolloin en ollut valmis sinulle. Ja sinä astuit sydämeeni minulle outona ja kutsumattomana niinkuin joku joukosta, oi Kuninkaani, ja painoit ijäisyysleimasi moneen elämäni haihtuvaan silmänräpäykseen.
Ja tänään, kun sattumalta valkaisen ympäristöäni, löydän sinettisi tomuun siroteltuina, sekaantuneina arkipäivän ilojen ja surujen muisteloihin sekä unohdettuina.
Et kääntynyt ylenkatseella pois tomun lapsellisista leikeistä, ja askel, jonka kuulin kisapaikalla, on sama, joka kaikuu tähdestä tähteen.
44.
Tämä on minun onneni: odottaa ja valvoa tiellä, missä varjo ajaa valoa ja sade saapuu kesän valveutuessa.