Lähetä vihasi myrsky, musta kuin kuolema, jos se on sinun tahtosi, ja ruoski salaman vitsalla äärestä ääreen taivaankantta!
Mutta lopeta, Herra, kutsu takaisin tämä painostava, vaikeneva kuumuus, joka on niin terävä, julma ja äänetön ja polttaa poroksi sydämeni synkällä epätoivolla!
Anna armosi pilven riippua raskaana pääni päällä niinkuin on äidin kyyneltyvä katse päivänä, jolloin isä on suutuksissa.
41.
Missä seisot sinä heidän kaikkien takana, armas, ja verhoudut varjoon? He tyrkkivät sinua ja kulkevat ohitsesi tomuisella tiellä niinkuin et olisi mitään. Minä odotan tässä väsymykseni tuokiot ja levitän sinulle lahjojani, mutta ohikulkijat ottavat kukkani yhden toisensa jälkeen, ja minun korini on jo melkein tyhjä.
On mennyt aamu, on painunut keskipäivä. Minun silmäni käyvät unesta raskaiksi illan varjojen langetessa. Ihmiset menevät kotiinsa ja katsovat minuun ja hymyilevät, ja minua hävettää. Istun niinkuin kerjäläistyttö ja peitän kasvoni vaatteellani, ja kun he kysyvät, mitä minulta puuttuu, painan minä alas silmäni enkä vastaa mitään.
Oh, kuinka voisin minä heille virkkaakaan, että sinua minä odotan ja että sinä lupasit tulla! Kuinka saisin sanotuksi häpeältäni, että kannan tätä köyhyyttä häälahjanani! Säilytän, ah, tätä ylpeyttäni sydämen sisimmässä.
Istun ruohistossa ja haaveilen taivaaseen päin sinun saapumisesi äkillisestä kirkkaudesta — kaikki valot syttyvät leimahtaen, kultaiset siivet suhisevat vaunujesi ympärillä, ja tien kulkijat seisahtuvat ällistyneinä, kun he näkevät sinun astuvan alas istuimeltasi kohottaaksesi minut maan tomusta ja sijoittaaksesi vierellesi, minut, repaleisen kerjäläistytön, joka värisee ujoudesta ja ylpeydestä niinkuin kesätuulessa köynnöskasvi.
Mutta aika vierii, eikä kuulu vaununratasten jyrinää. Moni loistava, pauhaava ja kirkuva parvi rientää ohitseni. Sinäkö vain seisot varjossa ja vaikenet heidän kaikkien takana? Ja minäkö vain varron ja itken ja jäydän sydäntäni turhassa ikävöimisessä?
42.