Kanootteja kuljetetaan maata myöten.
Joskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski oli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli usein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle putousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava maalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.
Eräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle, erääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen takana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia olivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään niemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin näennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden auttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti putoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se näkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen miehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä aivan pystysuoraan koholla.
Tapaturma koskessa.
Kohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli kaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin viemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen onnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia alas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan alemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja pelastuivat.
Ei ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas kanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui siinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan auttamattomasti joutuvansa putouksiin: "La il Allah, il Allah!" — "On ainoastaan yksi Jumala. — Olen hukassa! Herra!" Hän näkyi sitte jonkun silmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin kanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken pengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan suurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia oikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut, vaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse; sitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana iltapuolena!
Sittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta hukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa seikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja alituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin kiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen pimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille, tartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku käsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut vuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes saavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli vangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo ihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt retkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta miestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän kertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret tulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että kansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin siihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet."
Eräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon yläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi hiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa kohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat vastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään pitkän haudan.