"Bismillah!" kertoi miehistö ja souti sitte pois ystävällisestä lahdesta.
Muutamien silmänräpäysten kuluttua olivat he ulkona virrassa, ja seuraten Frankin neuvoa ohjasi Uledi venheen vasenta rantaa kohti. Vaan pian selveni kaikille, että sinne oli mahdoton päästä. Vesi tuntui kuin rasvaiselta ja liukkaalta. Petollisesti ja väkisin vei se heitä pitkinpäin putouksia kohti. Kun Uledi huomasi tämän, käänsi hän keulan ja suuntasi kulun rohkeasti virran keskikohtaan. Kauheiden vesijoukkojen jyminä kasvoi kasvamistaan, ja Frank nousi seisoalleen voidakseen nähdä niiden päitten yli, jotka istuivat hänen edessänsä. Nyt vasta näkyi hän käsittävän heidän tilansa suuren vaaran. Mutta liian myöhään! He olivat saapuneet putoukseen ja syöksivät alas päistikkaa aaltojen ja kuohun sekaan. Vihaiset vesijoukot kohosivat ja ryntäsivät heidän venheesensä, pyörittivät sitä kuin hyrrää, ja sitte mentiin kuohuvien, tanssivien ja hyppivien aaltojen selillä alapuolella oleviin ammottaviin virran kuiluihin. Voi! silloin oli tuskan, katumuksen ja kauhistuksen hetki!
"Pitäkää kanootista kiinni, mieheni, tarttukaa kukin nuoraan", sanoi hän, riisuen päältään villapaitansa. Ennenkuin hän oli ehtinyt tämän tehdä, vajosi kanootti syvyyteen, ja pyörteinen, hyppelevä vesi peitti kaikki. Kun kuilu oli täysi, kohosi suuri vesijoukko, ja kanootti näkyi taaskin kirkkaassa päiväpaisteessa monine läähättävine miehineen, jotka pitivät siitä lujasti kiinni. Kun he olivat tulleet kappaleen eteenpäin, niin että olivat päässet vähän matkan päähän onnettomuuden paikasta, ja vähän tointuneet, huomasivat he, että ainoastaan kahdeksan heistä oli elossa. Ei yhtäkään valkeaa muotoa ollut heidän joukossaan. Vaan yhtäkkiä alkoi vesi taasen raivoisasti liikkua — uusi vesijoukko kohosi ja keskellä sitä näkyi "isännän" tunnoton ruumis. He kuulivat hänen äkkiä päästävän valitushuudon. Uledi, joka unhotti, kuinka hän äsken oli päässyt pyörteisestä kuilusta, ojensi kätensä ja heittäytyi pelotonna Frankin jälkeen, vaan uusi pyörre painoi heidän kumpaisenkin, ja aallot peittivät heidät, ennen kuin Uledi saavutti sen, jota hän aikoi pelastaa. Toisen kerran sukelsi rohkea majoitusmestari esiin aalloista, väsyneenä ja uupuneena — vaan Frank Pocockia ei enää näkynyt.
Frankin kuolema.
Stanley oli kulkenut kappaleen matkaa pitkin virran rantaa ja istautunut eräälle lähellä leiriä olevalle kalliolle odottamaan Uledin tuloa. Hän näki pitkän mustan esineen lentävän edestakaisin kosken pyörteissä. Se oli kumoon kaatunut kanootti, ja hän näki joukon miehiä pitelevän siitä kiinni. Hän lähetti väkeä rannalle sinnepäin, minne kanootti tuli, ja haaksirikkoiset pelastuivat. Uledi ja hänen miehensä toivat surusanoman Frankin kuolemasta.
"Ah, Uledi, jos vaan olisit pelastanut hänet! Olisin tehnyt sinut rikkaaksi mieheksi!" valitti Stanley suruissaan.
Kun Stanley katseli tyhjää telttaa, ja alakuloisia, epätoivoisia palvelijoita, valtasi hänet sanomattoman surun tunne, joka melkein oli hänet tukehduttamaisillaan. Huolien painama mielensä muisteli ikävällä hukkuneen ystävän verrattomia ominaisuuksia, hänen erinomaista lempeyttään, hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan, hilpeyttään ja hellää ystävyyttään; Stanleyn ajatus viivähti kauan hänen hupaisessa seurassaan, hänen kunnollisuutensa, hänen hurskautensa ja hänen onnistumisesta varman uskonsa muistossa. Kukin uusi avu, jonka Stanley muisti, enensi vaan surua hänen kadottamisestaan, täytti sydämen säälillä ja surulla siitä että miehen, jolla oli niin monta hyvää ominaisuutta ja joka niin kauan ja uskollisesti oli palvellut, oli niin äkkiä täytynyt erota elämästä, saamatta mitään palkkaa.
Kuu kohosi taivaalle, ja oli vihdoin korkealla vuorenrotkon eteläisen seinän yläpuolella. Sen valkoinen kummitusvalo levisi yli paikan, missä kuolo oli Stanleyltä vienyt hänen uskollisen ystävänsä ja toverinsa. Suurien putousten yläpuolella istui hän tuntimääriä eräällä suurella paadella ja katseli ylöspäin virtaa pitkin, välistä turhaan toivoen, että Frank jonkun sattuman kautta olisi pelastunut kauheasta virranpyörteestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän taasen sen hirveän tapauksen, jonka vilkas ja kivuloinen mielikuvituksensa kuvaili niin todenmukaisilla väreillä, että hän puoleksi luuli uudestaan näkevänsä sen kauhean näytelmän, vaikka hän tunsikin itsensä voimattomaksi ystäväänsä auttamaan.
Kuinka kamalalta kuului jyminä noista monista koskista täällä yön hiljaisuudessa ja rauhallisuudessa! Milloin se kuului uhkaavalta, pelottavalta jyskeeltä, milloin syvältä, surulliselta, äärettömältä valitukselta.