Salakapina. Pelastus hengenvaarasta.
Kaikki olivat kauhistuksissaan hirveästä tapaturmasta ja ajattelivat pelolla virtaa. Osa väestä teki salakapinan ja kieltäytyi tekemästä työtä. He sanoivat ennen antavansa villien hakata heidät kappaleiksi, kuin lähtisivät eteenpäin, sillä kuolema kuitenkin lopuksi tulisi. Maanasukkaat olivat myöskin tartuttaneet heihin taikauskoansa ja pelottaneet heitä kertomuksillaan putouksissa olevista hengistä. Jos Stanley olisi uhrannut kilin kumpaisillekin putouksille, selittivät he, niin onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut.
Vaarallinen matka.
Vähän ajan kuluttua tuli uusi vaikea vastoinkäyminen. Kun kanootteja kuljetettiin vuorisen niemen yli erään putouksen kohdalla, katkesi köysi eräästä venheestä ja se syöksi kallionseinämää myöten veteen, vetäen mukanaan ensimmäisen salvumiehen. Uledi heittäytyi hänen perässään virtaan, koska miehet huomauttivat ettei pudonnut tainnut uida, ja hän huusi hänelle saavuttuaan kanootin luo, että hän hyppäisi virtaan, niin hän tulisi pelastamaan hänet. "Voi, veljeni", vastasi onneton mies, "minä en osaa uida." — "Hyppää pian alas mies, ennen kuin on liian myöhäistä! Lähestyt putousta!" — "Pelkään". — "Hyvästi sitte veljeni; sinua ei enää mikään voi pelastaa!" sanoi Uledi ja ui rantaa kohti, jonka hän saavutti ainoastaan 50 jalan päässä putouksesta. Silmänräpäyksessä kiiti kanootti, jossa salvumies oli, putouksesta alas ja suuret aallot viskelivät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin eräs pyörre nieli sen. Sitte se taaskin näkyi ja seisoi pystyssä aaltojen keskellä; mies oli vielä silloin siinä. Taaskin kiiti se alaspäin ja pyörähti ympäri, sekä katosi samassa; muutamien silmänräpäysten kuluttua näkyi se taasen, mies samoin. Kolmannen kerran syöksi se syvyyteen, ja kun se sitte taas näkyi, oli salvumies jo kadonnut.
Wangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta, joka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo lähestyvän.
Vihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten alapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä, ennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.
Laskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen tikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin — kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa että perässä — ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella lähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla; kalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta kohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet riippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä suurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan välissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean virranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa kaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan köyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen harjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla nopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti perää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan: "Mikä on tapahtuva, se tapahtuu", — "ei voi välttää välttämätöntä". Kovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja sielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat nähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte se syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan. Sitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti linnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen, laineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin tultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!
Maalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon luo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli heidän mielestään kuin kuolleista noussut. "Niin, Jumalan avulla saavumme me merelle", sanoivat he. "Nyt näemme Jumalan käden. Vaan älkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä. Paljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille, ennenkuin olemme putousten alapuolella."
Neljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt kuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella ja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.