Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja Dallingtonin.
Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka. Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet, tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin. Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla, karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan. Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle — Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen — sekä kaksi sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.
Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa järjestyksessä:
Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja, koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat, ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, — yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien järvien ympäristöihin.
Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä pienen omaisuutensa.
Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille, missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.
Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon, tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa väsymyksen.
Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa "Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä "Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja hengittivät tuskallisesti.
Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän, kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu taivasta kohti.
Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien. Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet eräänlaisista köynnöskasveista.