Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka teltassa ja vajassa.
Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla; kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli kärsinyt.
Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti arvata, mitä muiden oli kärsiminen.
Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot, heidän ruumiinmuotonsa kaunis.
Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.
Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla, jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack" ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.
Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia, teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.
Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse, sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.
Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.
Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava poika eivät vielä olleet perillä.