Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi, lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä vahvimmista miehistään — kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä urhoollisinta nuorukaista — maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin. Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.
Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita oli mahdoton löytää.
Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi. Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan, jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada — kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat, kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle, että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!
Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että kukin sai aika aterian.
Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen tehtiin vankka leiri.
Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin ympäri, varustettuina isolla asejoukolla — keihäillä, joutsilla, nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen, että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja rauha entiselleen.
Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan. Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä. Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.
Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa. Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.
Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.