Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin, lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä, alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60 jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.
Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.
"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille. "Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".
Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".
Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita. villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta. Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley. Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.
Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen, rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.
Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti, jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan päällä.
Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen ja kovaäänisesti huutaen ilosta.
Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne, saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä, meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan ruohostoon.