Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin; Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.
Lady Alice Victoria Nyanzalla.
Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä; välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan jotakin pahaa.
Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.
Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi, joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin. Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä kuvevaatteellaan.
Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi juoksee.
Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa tuottavaksi.
Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi. Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan kuin mahdollista.
Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa. Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.